Uralilaiset kansat

Maailmassa on yli 23 miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat jotakin uralilaiseen (suomalais-ugrilaiseen) kielikuntaan kuuluvaa kieltä. Heistä suurin osa, unkarilaiset, suomalaiset ja virolaiset, elää kansallisvaltioissaan. Venäjällä on hajallaan toistakymmentä suomalais-ugrilaista kansaa, yhteensä n. 3,3 miljoonaa (karjalaiset, inkeroiset, vatjalaiset, vepsäläiset, mordvalaiset, marilaiset, komilaiset, udmurttilaiset, hantit, mansit sekä samojedikansat nenetsit, enetsit, nganasanit ja selkupit). Saamelaisia asuu Venäjän lisäksi Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisilla alueilla ja jo vähäiseksi käynyt joukko liiviläisiä Latviassa. Suomalaisiin luettavia inkeriläisiä ja virolaisiin luettavia setukaisia asuu myös Venäjällä.

Suomalais-ugrilaisen kielikunnan yli 20 eri kieltä yhdistää ainoastaan kielisukulaisuus. Niiden juuret johtavat yhteiseen uralilaiseen kantakieleen, jota on puhuttu n. 6000 vuotta sitten. Kulttuuriltaan ja geeniperimältään suomalais-ugrilaiset kansat eroavat toisistaan huomattavasti.

Suomalais-ugrilaiset kansat voidaan luokitella niiden puhuman kielen elinvoimaisuuden perusteella neljään ryhmään:

1) kansat, joilla ei ole välitöntä väestöllistä eikä kielellistä uhkaa (unkarilaiset, suomalaiset, virolaiset)

2) kansat, jotka ovat mahdollisesti uhanalaisia (pohjoissaamelaiset, mordvalaiset, marilaiset, udmurttilaiset, komilaiset)

3) uhanalaiset kansat (osa saamelaisista, hantit, mansit, nenetsit, karjalaiset, vepsäläiset)

4) erittäin uhanalaiset kansat (liiviläiset, vatjalaiset, inkeroiset, pienimmät saamelaisryhmät – mm. venäjänsaamelaiset, useimmat samojedikansat

Venäjän suomalais-ugrilaisista kansoista karjalaisilla, mordvalaisilla, marilaisilla, udmurttilaisilla ja komilaisilla on oma nimikkotasavaltansa, hanteilla, manseilla ja nenetseillä omat autonomiset piirikuntansa. Permin Komin autonominen piirikunta, jossa asui komipermjakkeja, liitettiin Permin lääniin vuonna 2005. Näilläkin alueilla ne ovat kuitenkin vähemmistönä. Tilastojen mukaan suomalais-ugrilaista kieltä äidinkielenään puhuvien tai sitä äidinkielenään pitävien määrä on jo jonkin aikaa laskenut Venäjällä eri nimikkoalueilla koko väestöön nähden. Kansallisesta kielestä luopuminen on edennyt pisimmälle kaupungeissa ja nuorison keskuudessa.

Yhteiskunnan ja talouden murroksessa vähemmistökielten asema on entisestään vaikeutunut ihmisten joutuessa keskittymään jokapäiväisen elämän ja toimeentulon ongelmiin. Pohjoismaissa saamelaisille on nykyisin turvattu laissa oikeus omaan kieleen, kulttuuriin ja omakieliseen kouluopetukseen. Venäjän federaation perustuslaissa ja tasavaltojen kielilaissa kansallisten kielten vaalimista periaatteessa tuetaan ja niiden tasa-arvoinen asema tunnustetaan, mutta taloudelliset ongelmat estävät usein poliittisten päätösten toimeenpanon. Venäjän suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa ja piirikunnissa koulujen opetuskielenä on venäjä ja kansallisia kieliä opiskellaan vain oppiaineena. Poikkeuksena tästä on vain muutamia kouluja, joiden alaluokilla kansallinen kieli on opetuskielenä. Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan ja valtakulttuuriin assimiloitumisen vuoksi monet suomalais-ugrilaiset kielet ovat jääneet kehittymättä nykyaikaisiksi sivistyskieliksi.

Historiaa

Monen väestöryhmän kannalta suuri ongelma on se, että Venäjän kansoilla ei ole lainsäädännöllisiä oikeuksia asuma-alueidensa maiden ja vesien käyttöön. Ekologiset ongelmat vaarantavat pohjoisella tundra- ja metsävyöhykkeellä asuvien alkuperäiskansojen kuten hantien, mansien, saamelaisten ja samojedikansojen perinteistä kulttuuria ja sitä kautta näiden kansojen tulevaisuutta. Luontaiselinkeinojen, metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon, merkitys on edelleen tärkeä, ja niiden uhkana on Länsi-Siperiaan syntynyt yhä laajeneva öljy- ja kaasuteollisuus. Pyyntielinkeinoja ja poronhoitoa harjoittavien alkuperäiskansojen kieli ja kulttuuri ovat sidoksissa nimenomaan perinteiseen elinympäristöön.

1920-luvulla kansallisten kielten ja kulttuurien kehittämiselle avautuivat yleisesti ottaen myönteiset näköalat. Useat itäiset suomalais-ugrilaiset kirjakielet vakiintuivat. Kirjakieliä luotiin pienillekin kansoilla: mm. karjalan, vepsän, hantin ja mansin kirjakielet syntyivät. Äidinkielistä kouluopetusta kehitettiin, vähemmistöjä varten perustettiin kouluja ja luokkia. Kansalliskielistä kirjallisuutta ja kansallisia kulttuuripyrkimyksiä tuettiin.

Takaisku Venäjän kansojen hyvin alkaneelle kielen ja kulttuurin kehitykselle tuli 1930-luvun jälkipuoliskolla, jolloin vähemmistökansojen omaehtoinen kulttuuri- ja yhteiskunnallinen toiminta tuomittiin nationalismiksi ja kansallinen älymystö tuhottiin. Seuraukset olivat tuhoisia pienille kansoille, monien kulttuurielämä ei ole näihin päiviin saakka vieläkään täysin toipunut vainoista. Stalinin kuoleman jälkeen 1953 yleinen ilmapiiri Neuvostoliitossa alkoi vähitellen muuttua suvaitsevaisemmaksi.

Toisen maailmansodan jälkeen vähemmistökansojen omaehtoista toimintaa ei ole pyritty rohkaisemaan, kun taas assimilaatiota edistäviä toimia on tuettu. Mm. pohjoisten alueiden luonnonvarojen hyväksikäyttö, öljy- ja maakaasuesiintymien avaaminen ja suurten teollisuuskombinaattien perustaminen ovat pilanneet luonnonympäristöä, vaikeuttaneet alkuperäisväestöjen elinmahdollisuuksia ja kiihdyttäneet muuttoliikettä Venäjän muista osista. Se on ollut omiaan lisäämään pienten kansojen assimilaatiota. 1950-luvun lopulla alkanut koulu-uudistus supisti vähemmistöjen omakielisen opetuksen määrää huomattavasti. Tämä johti osaltaan suomalais-ugrilaisten kielten yhteiskunnallisen aseman kaventumiseen ja kielitaidon heikentymiseen.

Väestömäärät Neuvostoliitossa ja Venäjällä

Kartta